Eli puhutaan siis mun omasta ulkonäöstä, joka tuntuu muuttuvan kokoajan. Kaikki lähti ala-asteelta, oikeastaan ala-asteen loppupuolelta. Olin normaali pullukka teini, ja ylä-asteelle mennessä se ei ollut hyvä juttu. Tottakai minua alettiin kiusaamaan, ja siitä alkoi ylä-asteen kestänyt laihdutusoperaatio. En kehdannut koko yläasteen aikana laittaa farkkuja päälle. Kuljin aina collegehousuissa. En mennyt koskaan talvi- tai kevätjuhlaan, sillä pelkäsin laittaa mekkoa päälle. En halunnut paljastaa vartaloani.
Tuolloin olin laihimmillani.. En vakavasta alipainosta kärsinyt, mutta luut vilkkui jokapaikasta..
Päästessäni amikseen päätin aloittaa uudelleen kaiken, tilasin itselleni vaatteita jotka oli omaan silmään kivan näköisiä. Jonnan ja Tian avustuksella opettelin syömään uudelleen. En ollut koko yläasteen aikana käynyt kertaakaan edes koulun ruokalassa. Kärsin vakavasta paniikkihäiriöstä, joten tarjottimen kanssa kävely tuntui kuolemalta. Ja aina syödessäni tunsin kuin joku tuijottaisi minua ja ajattelisi, että "siinä se sotanorsu syö".
Viimeisin kokovartalokuva, ei ihan missään mallin mitoissa, mutta sentään melkein "normaalipainoinen". Jos sellaista käsitettä on edes olemassa.
Ei mulla nyt tälläkään hetkellä kaikista terveellisimmät elämäntavat ole, syön mitä tekee mieli ja milloin huvittaa. Käyn lenkillä kun kiinnostaa (kun pakollisia koiranulkoilutuksia ei lasketa). En tuomitse itseäni siitä, että joskus saatankin jotain herkkuja syödä.
Sitten päästäänkin asioihin joita vihaan itsessäni ja joista pidän.
Aloitettakoon asioista joista pidän. Niistä ainoa on varmaan solisluut. En osaa sanoa mikä niissä viehättää, mutta se on ruumiinosa mistä pidän itsessäni eniten. Enkä oikein keksi muuta.. Lonkkaluut ehkä on toinen..
Sitten päästäänkin asioihin joista en pidä.. En pidä nenästäni, sillä se on kummallinen pottukuono. En pidä sormistani, sillä ne ovat tosi epänaiselliset. En pidä oikein mistään kehossani, mutta tulen niiden asioiden kanssa toimeen.
Monilla ihmisillä on henkisiä ongelmia mun silmien kanssa. Ok, ne on vihreät, mutta kuin liskon silmät. Monet ihmiset ketä nään ensimmäistä kertaa sanovat, että ei uskalla puhua mulle, koska mulla on niin pistävä katse.
Mutta olen aikalailla nyt sanottavai sanonut :D Olen vuosien saatossa yrittänyt oppia elämään vartaloni kanssa. Eiköhän se jonain päivänä vielä onnistu...
Hyvät Juhannukset teille kaikille jotka jaksoitte lukea!
